Vilja Eerika Tarkki Tämän tositarinan "sankari" on lääkäri Sirkka-Liisa Torniainen, sama henkilö, joka on syytteessä virkarikoksesta Eerikan tapauksessa.
Tässä tarinassa hän kuunteli ihmistä, jolla rankka historia väkivaltaisuudesta, varkauksista ynnä muusta, ihmistä joka on muun muassa käynyt käsiksi sosiaalityöntekijään. Sen sijaan tarinan kertojaa Sirkka-Liisa ei kuunnellut. Eipä siinä mitään, ei kuunnellut kukaan muukaan viranomainen. Kuka tässä tositarinassa on uhri? Kuka kärsi eniten? Ja kärsii yhä? Arvaapa. Annan kymmenen pisteen vihjeen. Sana alkaa L-kirjaimella.
Lastensuojelua hyvinvointivaltiossa nimeltä Suomi
Syntyipä 2000- luvun alussa tähän maahan ja maailmaan keskosena pienen pieni poika, jolla oli äitinsä raskaudenaikaisen päihteidenkäytön ja keskosuuden takia monia ongelmia. Läheiset kantoivat huolta, kykenisikö äiti pysymään kuivilla? Yhä useammin poikaa hoitamaan kaivattiin mummaa ja tätiä. Pojan ollessa noin puolivuotias kävi selväksi, että äiti oli retkahtanut uudestaan päihteisiin eikä kyennyt enää hänestä huolehtimaan. Lastensuojeluviranomaiset määräsivät tuolloin, että pojan paikka oli lastenkodissa – se oli ainoa keino suojella häntä. Samana päivänä kun poika muutti lastenkotiin hänen äitinsä joutui psykiatriseen pakkohoitoon riehuttuaan kadulla.
Isoäiti, mumma, vieraili päivittäin lastenkodilla hoitamassa poikaa, täti ja serkku kävivät myös usein.
Kuukausien kuluessa, pojan kasvaessa mumma teki päätöksen: hän haluaa ottaa pojan luokseen asumaan.
Sosiaaliviranomaiset asettivat mummalle yhden ehdon: hänen olisi katkaistava kaikki suhteensa pojan äitiin, omaan tyttäreensä, jotta pojan turvallisuus olisi taattu. Isoäiti suostui, vaikka joutuikin tekemään vaikean valinnan lapsenlapsensa ja oman tyttärensä välillä.
1-vuotiaana poika kotiutui mummalleen, sai oman kodin. Hänen kasvaessaan ilmeni monenlaisia psyykkisiä ja fyysisiä haasteita, jo kolmen vanhana näki, että hän on erityinen lapsi. Mumma puhui haasteista pojan sosiaalityöntekijälle, saaden vastauksen, että poika on liian pieni, jotta hänestä voisi tehdä minkäänlaisia päätelmiä tai lähteä tutkimaan asiaa.
Lapsi kasvoi hyvässä hoidossa mummansa luona, mutta vauvana koettu lastenkotijakso sai hänet pelkäämään, että hänet hylätään tai jätetään. Mumma ja pojan täti, joka hoiti poikaa paljon mumman ollessa työssä, vakuuttivat joka päivä että kukaan ei hylkää, ei koskaan.
Pienen pojan elämä vakiintui ja hän luotti jo ympäröivään maailmaan. Valvotut tapaamiset edelleen päihteitä käyttävän äidin kanssa alkoivat.
Ajan kuluessa poika kyseli välillä, miksi äiti ei voinut hoitaa häntä, miksi hän asuu mummallaan. Hänelle kerrottiin, että äiti oli sairas. Kun poika kasvoi isommaksi kerrottiin sosiaalitoimen kehotuksesta myös äidin päihteiden käytöstä ja sen vaikutuksista.
Esikoulun poika kävi kahteen kertaan ja pääsi kouluun sopeutetulle luokalle. Ongelmia oli edelleen paljon; hahmotus-, käytös- ja tunnehäiriöitä sekä muita haasteita kuten tuhrimista. Pojan oli vaikea oppia lukemaan ja laskemaan, muusta puhumattakaan. Mumma puhui puhumistaan sosiaalitoimelle haasteista ja vetosi heihin pyytäen, että lapsi pitäisi tutkia hänen historiansakin tuntien. Sosiaalitoimi totesi jälleen, ettei tarvitse.
Pojalla alkoi olla valtavia raivokohtauksia. Hänen sisällään kuohui. Mumma pyysi sosiaalityöntekijöiltä pojalle terapiaa äitisuhteen työstämiseen, mutta sitä ei annettu. Hän hakeutui pojan kanssa Hyvinkään sairaalaan, jossa päädyttiin aloittamaan pojalle turvaistamishoito. Se tarkoittaa, että massiivisen raivokohtauksen tullessa poika otetaan syliin ja pidetään väkisin siinä – "turvaistetaan".
Mumma oli alkuun helpottunut, kun vihdoin saatiin jotain apua ja hän teki kaiken sairaalan hoitohenkilökunnan ohjeiden mukaan. Esimerkiksi mihinkään pojan tekoihin ei saanut kiinnittää huomiota, ei saanut rangaista, vaan ohittaa teot. Pojalle tuli tunne, että hän saa tehdä mitä vain.
Pojan käytösongelmat pahentuivat. Turvaistamishoito ei auttanut, päinvastoin. Pian tulikin tieto, että turvaistaminen lopetetaan kaikilta potilailta koko sairaalassa, koska se on todettu laittomaksi hoitokeinoksi.
Mumma jäi taas yksin miettimään, mistä saada apua. Tuhriminen paheni, raivokohtaukset lisääntyivät ja voimistuivat. Poika kävi niiden aikana mumman ja muidenkin ihmisten päälle. Mumma haki taas apua, mutta kukaan ei osannut sanoa, mistä ja miten apua saisi.
Koulussa asiat kärjistyivät ja lopulta pojan opettaja sanoi, ettei halua enää poikaa kouluun. Tässä vaiheessa poika pääsi vihdoin kahden viikon kriisijaksolle Lastenlinnaan. Loppupalaverissa koettiin yllättävä käänne: pojan äiti oli kertonut Lastenlinnan lääkäreille, joista johtava lääkäri oli Sirkka-Liisa Torniainen, että epäilee mumman tirkistelevän poikaa. Selityksenä tähän oli mumman opastus huolelliseen peseytymiseen tuhrimisen jälkeen, jotteivat muut lapset huomaisi, että poika haisee. Kotona oli tapana, että mumma seisoi suihkun ulkopuolella ja neuvoi, mökillä asia hoidettiin niin, että mumma kaatoi saunassa vettä päälle, kun poika pesi.
Lastenlinnan lausunnon mukaan näin ei kuitenkaan missään tapauksessa saisi tehdä, sitä pidettiin epäsoveliaana, koska lapsi on jo 9-vuotias. Mumma yritti kovasti kertoa, että erityislapselle tuhriminen on tyypillistä, samoin se, että hän tarvitsee apua puhtaudenhoidossa. Pojan äidin mielestä tämä oli pedofiliaa ja näin ilmaan oli heitetty vakava syytös.
Mumma järkyttyi. Poika ei saanut apua.
Kuullessaan tästä sosiaalitoimi aktivoitui. Isoäiti ja poika pääsivät perhekuntoutukseen, jossa oli tarkoitus kartoittaa ongelmia ja etsiä ratkaisuja. Tässä vaiheessa poika oli ollut poissa koulusta pitkään, koska opettaja ei huolinut häntä luokkaansa. Erottamispäätöstä ei kuitenkaan oltu tehty, joten tilanne siltä osin oli laiton.
Pojan lääkäri vaihtui. Uusi lääkäri päätyi kokeilemaan lääkettä, joka voisi auttaa pojan raivokohtauksiin. Kohtaukset vähenivät ja niitä esiintyi enää harvoin. Kahdeksan viikon kuntoutusjaksolla lapsen kokonaistilanne parani. Sosiaalitoimi ryhtyi harkitsemaan pojan sijoittamista pois kotoa. Syynä oli se, että avohoidossa ei kuulemma voitu tarjota pojan tarvitsemia palveluja. Pojan pelot hylkäämisestä heräsivät henkiin; hän pissasi öisin allensa ja kakkasi housuun, kun koki näiden olevan ainoita asioita, joihin hän voi itse vaikuttaa.
Sinä päivänä kun kuntoutus loppui, sosiaalitoimi sijoitti pojan lastenkotiin. Poika oli aivan pois tolaltaan, niin kuin isoäiti ja tätikin.
Toiveikkaina pojan läheisimmät kuitenkin yrittivät uskoa asian selviävän, koska poisotolle ei ollut perusteluja.
Poika asui lasten vastaanottokodissa, viikot kuluivat. Yht äkkiä selvisi, että pojalle oli etsitty perhe satojen kilometrien päässä läheisistään. Mumma vei asian hallinto-oikeuteen, mutta kaikista selvitys- ja läheiskuulemispyynnöistä huolimatta päätös uudesta perhesijoituksesta ei muuttunut. Perusteluita ei edelleenkään ollut ja päätöksiin oli kirjoitettu täyttä potaskaa. Samalla pojan ja läheisten tapaamiset rajattiin yhteen kertaan kuukaudessa.
Mumma haki hallinto-oikeudelta kiireellistä päätösten pysäytystä varsinaiseen käsittelyyn asti. Päätöksen viipyessä poikaa lähdettiin siirtämään uuteen perheeseen, vaikka hän oli puhunut koko ajan, että jos sinne joutuu, niin tappaa itsensä. Kukaan ei kuunnellut kotiin kaipaavaa lasta, jonka psyykkinen mielentila oli huolestuttava.
Siirtopäivänä koko lastenkodin väki johtajaa myöten oli saattamassa poikaa pihalle, uuden perheen autoon. Ulos päästyään poika yritti karata. Hän nosti metelin, huusi pihalla, ettei lähde ja että kukaan ei voi väkisin viedä. Lopulta poika vietiin takaisin sisälle. Mumma kuvasi tapahtuman aidan takaa. Uudeksi siirtoajankohdaksi päätettiin seuraava arkipäivä.
Mumman soittaessa tänä iltana hyviä öitä pojalle selvisi, että uuden rajoituspäätöksen mukaan lastenkodista ei saa enää edes kertoa missä poika on, onko hän paikalla vai ei. Oma puhelin pojalta oli otettu pois jo aiemmin.Poika oli siis täysin eristetty läheisistään. Kukaan ei tiedä missä poika on nyt ja kuinka hän voi.
Tämä tarina on tosi ja tapahtumat ovat edelleen käynnissä.
Minä olen tuo täti.
Me, pojan läheiset, olemme täysin voimattomia asian suhteen.
Lapsen koko elämä on rikottu ja kukaan ei edes tiedä miksi. Lapsen oikeuksia on rikottu törkeällä tavalla ja lastensuojelulailla pyyhitty törkeästi persettä.
Asia menee oikeuteen, mutta sinne asti päästyämme kukaan ei tiedä kuinka pahasti pojan mieli on vaurioitunut. Vieläkään poika ei ole saanut tarvitsemaansa apua, jonka tämän maan lakien pitäisi hänelle turvata.
Tämän yhteiskunnan tarkoitus on ilmeisesti tehdä jo lapsista rikkinäisiä, jotta heistä kasvaisi valmiiksi rikkinäisiä aikuisia.
Tämä on aivan kuin käsittämätön elokuva, johon ei tunnu olevan mitään käsikirjoitusta ja loppua saamme kaikki vain arvailla.
Meidän hieno maamme Suomi. Missä se on?
-----
JK. Torniaisen nimi on lisätty tekstiin toimituksen päätöksestä, ei asianosaisten.
Muita aiheeseen liittyviä Lokakuun liikkeen julkaisuja:
☞ Avoin kirje Eerikan sosiaalityöntekijälle: sinun saappaissasi
☞ Murhatun Eerikan tarina: ”Kertokaa, kenen on vastuu.”
☞ Eerikan murha vie byrokraatit käräjille - lue nimet!
☞ Vilja Eerikan oma sossu joutuu tuleen oikeudessa
Muita Lokakuun liikkeen julkaisuja:
Espoo: I Lastensuojelu kaappasi vauvan - syynä äidin sairauskohtaus
Joensuu: Sosiaalitoimi hyväksyy lapseen kohdistuvan väkivallan Joensuussa
☞ Lapsen etua Joensuulaiseen tapaan
Hamina: Stop! Haminan Stoppari
Oulu/Ruotsi: Suomalaislapset viikkoja kaapattuina Ruotsin sosiaalin tuella
Kankaanpää: Lastensuojelu "suojeli" perheen evakkoon Kankaanpäässä
Tunisia: Monikulttuuriperheen umpikuja
☞ Maanpakolainen
☞ Miksi huostaanottoliikeyritykset leimaavat huostaanotut lapset psyykkisesti sairaiksi?
☞ Home -ongelmat vallankäytön välineenä
☞ Tahdon lapseni takaisin!
Tässä tarinassa hän kuunteli ihmistä, jolla rankka historia väkivaltaisuudesta, varkauksista ynnä muusta, ihmistä joka on muun muassa käynyt käsiksi sosiaalityöntekijään. Sen sijaan tarinan kertojaa Sirkka-Liisa ei kuunnellut. Eipä siinä mitään, ei kuunnellut kukaan muukaan viranomainen. Kuka tässä tositarinassa on uhri? Kuka kärsi eniten? Ja kärsii yhä? Arvaapa. Annan kymmenen pisteen vihjeen. Sana alkaa L-kirjaimella.
Lastensuojelua hyvinvointivaltiossa nimeltä Suomi
Syntyipä 2000- luvun alussa tähän maahan ja maailmaan keskosena pienen pieni poika, jolla oli äitinsä raskaudenaikaisen päihteidenkäytön ja keskosuuden takia monia ongelmia. Läheiset kantoivat huolta, kykenisikö äiti pysymään kuivilla? Yhä useammin poikaa hoitamaan kaivattiin mummaa ja tätiä. Pojan ollessa noin puolivuotias kävi selväksi, että äiti oli retkahtanut uudestaan päihteisiin eikä kyennyt enää hänestä huolehtimaan. Lastensuojeluviranomaiset määräsivät tuolloin, että pojan paikka oli lastenkodissa – se oli ainoa keino suojella häntä. Samana päivänä kun poika muutti lastenkotiin hänen äitinsä joutui psykiatriseen pakkohoitoon riehuttuaan kadulla.
Isoäiti, mumma, vieraili päivittäin lastenkodilla hoitamassa poikaa, täti ja serkku kävivät myös usein.
Kuukausien kuluessa, pojan kasvaessa mumma teki päätöksen: hän haluaa ottaa pojan luokseen asumaan.
Sosiaaliviranomaiset asettivat mummalle yhden ehdon: hänen olisi katkaistava kaikki suhteensa pojan äitiin, omaan tyttäreensä, jotta pojan turvallisuus olisi taattu. Isoäiti suostui, vaikka joutuikin tekemään vaikean valinnan lapsenlapsensa ja oman tyttärensä välillä.
1-vuotiaana poika kotiutui mummalleen, sai oman kodin. Hänen kasvaessaan ilmeni monenlaisia psyykkisiä ja fyysisiä haasteita, jo kolmen vanhana näki, että hän on erityinen lapsi. Mumma puhui haasteista pojan sosiaalityöntekijälle, saaden vastauksen, että poika on liian pieni, jotta hänestä voisi tehdä minkäänlaisia päätelmiä tai lähteä tutkimaan asiaa.
Lapsi kasvoi hyvässä hoidossa mummansa luona, mutta vauvana koettu lastenkotijakso sai hänet pelkäämään, että hänet hylätään tai jätetään. Mumma ja pojan täti, joka hoiti poikaa paljon mumman ollessa työssä, vakuuttivat joka päivä että kukaan ei hylkää, ei koskaan.
Pienen pojan elämä vakiintui ja hän luotti jo ympäröivään maailmaan. Valvotut tapaamiset edelleen päihteitä käyttävän äidin kanssa alkoivat.
Ajan kuluessa poika kyseli välillä, miksi äiti ei voinut hoitaa häntä, miksi hän asuu mummallaan. Hänelle kerrottiin, että äiti oli sairas. Kun poika kasvoi isommaksi kerrottiin sosiaalitoimen kehotuksesta myös äidin päihteiden käytöstä ja sen vaikutuksista.
Esikoulun poika kävi kahteen kertaan ja pääsi kouluun sopeutetulle luokalle. Ongelmia oli edelleen paljon; hahmotus-, käytös- ja tunnehäiriöitä sekä muita haasteita kuten tuhrimista. Pojan oli vaikea oppia lukemaan ja laskemaan, muusta puhumattakaan. Mumma puhui puhumistaan sosiaalitoimelle haasteista ja vetosi heihin pyytäen, että lapsi pitäisi tutkia hänen historiansakin tuntien. Sosiaalitoimi totesi jälleen, ettei tarvitse.
Pojalla alkoi olla valtavia raivokohtauksia. Hänen sisällään kuohui. Mumma pyysi sosiaalityöntekijöiltä pojalle terapiaa äitisuhteen työstämiseen, mutta sitä ei annettu. Hän hakeutui pojan kanssa Hyvinkään sairaalaan, jossa päädyttiin aloittamaan pojalle turvaistamishoito. Se tarkoittaa, että massiivisen raivokohtauksen tullessa poika otetaan syliin ja pidetään väkisin siinä – "turvaistetaan".
Mumma oli alkuun helpottunut, kun vihdoin saatiin jotain apua ja hän teki kaiken sairaalan hoitohenkilökunnan ohjeiden mukaan. Esimerkiksi mihinkään pojan tekoihin ei saanut kiinnittää huomiota, ei saanut rangaista, vaan ohittaa teot. Pojalle tuli tunne, että hän saa tehdä mitä vain.
Pojan käytösongelmat pahentuivat. Turvaistamishoito ei auttanut, päinvastoin. Pian tulikin tieto, että turvaistaminen lopetetaan kaikilta potilailta koko sairaalassa, koska se on todettu laittomaksi hoitokeinoksi.
Mumma jäi taas yksin miettimään, mistä saada apua. Tuhriminen paheni, raivokohtaukset lisääntyivät ja voimistuivat. Poika kävi niiden aikana mumman ja muidenkin ihmisten päälle. Mumma haki taas apua, mutta kukaan ei osannut sanoa, mistä ja miten apua saisi.
Koulussa asiat kärjistyivät ja lopulta pojan opettaja sanoi, ettei halua enää poikaa kouluun. Tässä vaiheessa poika pääsi vihdoin kahden viikon kriisijaksolle Lastenlinnaan. Loppupalaverissa koettiin yllättävä käänne: pojan äiti oli kertonut Lastenlinnan lääkäreille, joista johtava lääkäri oli Sirkka-Liisa Torniainen, että epäilee mumman tirkistelevän poikaa. Selityksenä tähän oli mumman opastus huolelliseen peseytymiseen tuhrimisen jälkeen, jotteivat muut lapset huomaisi, että poika haisee. Kotona oli tapana, että mumma seisoi suihkun ulkopuolella ja neuvoi, mökillä asia hoidettiin niin, että mumma kaatoi saunassa vettä päälle, kun poika pesi.
Lastenlinnan lausunnon mukaan näin ei kuitenkaan missään tapauksessa saisi tehdä, sitä pidettiin epäsoveliaana, koska lapsi on jo 9-vuotias. Mumma yritti kovasti kertoa, että erityislapselle tuhriminen on tyypillistä, samoin se, että hän tarvitsee apua puhtaudenhoidossa. Pojan äidin mielestä tämä oli pedofiliaa ja näin ilmaan oli heitetty vakava syytös.
Mumma järkyttyi. Poika ei saanut apua.
Kuullessaan tästä sosiaalitoimi aktivoitui. Isoäiti ja poika pääsivät perhekuntoutukseen, jossa oli tarkoitus kartoittaa ongelmia ja etsiä ratkaisuja. Tässä vaiheessa poika oli ollut poissa koulusta pitkään, koska opettaja ei huolinut häntä luokkaansa. Erottamispäätöstä ei kuitenkaan oltu tehty, joten tilanne siltä osin oli laiton.
Pojan lääkäri vaihtui. Uusi lääkäri päätyi kokeilemaan lääkettä, joka voisi auttaa pojan raivokohtauksiin. Kohtaukset vähenivät ja niitä esiintyi enää harvoin. Kahdeksan viikon kuntoutusjaksolla lapsen kokonaistilanne parani. Sosiaalitoimi ryhtyi harkitsemaan pojan sijoittamista pois kotoa. Syynä oli se, että avohoidossa ei kuulemma voitu tarjota pojan tarvitsemia palveluja. Pojan pelot hylkäämisestä heräsivät henkiin; hän pissasi öisin allensa ja kakkasi housuun, kun koki näiden olevan ainoita asioita, joihin hän voi itse vaikuttaa.
Sinä päivänä kun kuntoutus loppui, sosiaalitoimi sijoitti pojan lastenkotiin. Poika oli aivan pois tolaltaan, niin kuin isoäiti ja tätikin.
Toiveikkaina pojan läheisimmät kuitenkin yrittivät uskoa asian selviävän, koska poisotolle ei ollut perusteluja.
Poika asui lasten vastaanottokodissa, viikot kuluivat. Yht äkkiä selvisi, että pojalle oli etsitty perhe satojen kilometrien päässä läheisistään. Mumma vei asian hallinto-oikeuteen, mutta kaikista selvitys- ja läheiskuulemispyynnöistä huolimatta päätös uudesta perhesijoituksesta ei muuttunut. Perusteluita ei edelleenkään ollut ja päätöksiin oli kirjoitettu täyttä potaskaa. Samalla pojan ja läheisten tapaamiset rajattiin yhteen kertaan kuukaudessa.
Mumma haki hallinto-oikeudelta kiireellistä päätösten pysäytystä varsinaiseen käsittelyyn asti. Päätöksen viipyessä poikaa lähdettiin siirtämään uuteen perheeseen, vaikka hän oli puhunut koko ajan, että jos sinne joutuu, niin tappaa itsensä. Kukaan ei kuunnellut kotiin kaipaavaa lasta, jonka psyykkinen mielentila oli huolestuttava.
Siirtopäivänä koko lastenkodin väki johtajaa myöten oli saattamassa poikaa pihalle, uuden perheen autoon. Ulos päästyään poika yritti karata. Hän nosti metelin, huusi pihalla, ettei lähde ja että kukaan ei voi väkisin viedä. Lopulta poika vietiin takaisin sisälle. Mumma kuvasi tapahtuman aidan takaa. Uudeksi siirtoajankohdaksi päätettiin seuraava arkipäivä.
Mumman soittaessa tänä iltana hyviä öitä pojalle selvisi, että uuden rajoituspäätöksen mukaan lastenkodista ei saa enää edes kertoa missä poika on, onko hän paikalla vai ei. Oma puhelin pojalta oli otettu pois jo aiemmin.Poika oli siis täysin eristetty läheisistään. Kukaan ei tiedä missä poika on nyt ja kuinka hän voi.
Tämä tarina on tosi ja tapahtumat ovat edelleen käynnissä.
Minä olen tuo täti.
Me, pojan läheiset, olemme täysin voimattomia asian suhteen.
Lapsen koko elämä on rikottu ja kukaan ei edes tiedä miksi. Lapsen oikeuksia on rikottu törkeällä tavalla ja lastensuojelulailla pyyhitty törkeästi persettä.
Asia menee oikeuteen, mutta sinne asti päästyämme kukaan ei tiedä kuinka pahasti pojan mieli on vaurioitunut. Vieläkään poika ei ole saanut tarvitsemaansa apua, jonka tämän maan lakien pitäisi hänelle turvata.
Tämän yhteiskunnan tarkoitus on ilmeisesti tehdä jo lapsista rikkinäisiä, jotta heistä kasvaisi valmiiksi rikkinäisiä aikuisia.
Tämä on aivan kuin käsittämätön elokuva, johon ei tunnu olevan mitään käsikirjoitusta ja loppua saamme kaikki vain arvailla.
Meidän hieno maamme Suomi. Missä se on?
-----
JK. Torniaisen nimi on lisätty tekstiin toimituksen päätöksestä, ei asianosaisten.
Muita aiheeseen liittyviä Lokakuun liikkeen julkaisuja:
☞ Avoin kirje Eerikan sosiaalityöntekijälle: sinun saappaissasi
☞ Murhatun Eerikan tarina: ”Kertokaa, kenen on vastuu.”
☞ Eerikan murha vie byrokraatit käräjille - lue nimet!
☞ Vilja Eerikan oma sossu joutuu tuleen oikeudessa
Muita Lokakuun liikkeen julkaisuja:
Espoo: I Lastensuojelu kaappasi vauvan - syynä äidin sairauskohtaus
Joensuu: Sosiaalitoimi hyväksyy lapseen kohdistuvan väkivallan Joensuussa
☞ Lapsen etua Joensuulaiseen tapaan
Hamina: Stop! Haminan Stoppari
Oulu/Ruotsi: Suomalaislapset viikkoja kaapattuina Ruotsin sosiaalin tuella
Kankaanpää: Lastensuojelu "suojeli" perheen evakkoon Kankaanpäässä
Tunisia: Monikulttuuriperheen umpikuja
☞ Maanpakolainen
☞ Miksi huostaanottoliikeyritykset leimaavat huostaanotut lapset psyykkisesti sairaiksi?
☞ Home -ongelmat vallankäytön välineenä
☞ Tahdon lapseni takaisin!